Pieni reflektiohetki omassa seurassa; Yhdessä ajattelemisen taitoa rakentamassa
Aloitin etätyöt hankkeessa marraskuussa 2024. Tänään huomaan, että ennen minulle helposta asiasta on tullut varsin vaikeaa, nimittäin ajattelusta. Huomaan, että tarvitsen toisia ihmisiä ajatteluni tueksi peilaamaan ideoita, jotka tuntuvat tyhmiltä, ääneen ihmettelyäni ja usein konkreettisia vastauksia kysymyksiini. Tarvitsen elävien ihmisten reaktioita, eläviä sanoja ja “puhuvia päitä”. Näkökulmia.
Pahinta on jäädä yksin vailla vastausta.
Lastensuojelun piiriin ajautuu usein lapsia, jotka eivät sinne kuulu palvelujärjestelmän ja terveyspalvelujen puutteiden vuoksi; Silloin, kun perhe kokee tarjotut palvelut riittämättöminä tai tarpeenmukaisia ja oikein ajoitettuja palveluita ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Perhe on usein myös asiakkaana monissa palveluissa yhtäaikaisesti. Palvelut voivat olla päällekkäisiä tai tieto ei kulje auttavien ihmisten välillä. Vanhemmuus ja sen tukeminen vaikuttaa olevan monessa palvelussa unohdettu asia tai sen huomioimista pompotellaan toimijalta toiselle. Vanhemmuuden huomioimisen riittämättömyys on noussut esille lähes jokaisessa hankkeen yhteistyöverkoston tapaamisessa. Kuka tukee eri palvelujen aallokossa vanhempaa ja vanhemmuutta?
Nykypäivänä lastensuojelu on asiantuntijuuden ja säästämisen paineiden alla työskentelevä moniottelija, jolta vaaditaan raskaan sarjan suoritusten lisäksi jatkuvaa kehittymistä, muutoksen sietämistä perheiden haasteiden monipuolistuessa ja ongelmien pitkittyessä. Lastensuojelu tekee parhaansa, mutta olisiko moniäänisyyden lisäämisestä lastensuojelulle ja palvelujen yhteensovittamiselle apua ja tukea?
Sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakkaat ovat yhteisiä. Voisiko tässä tilanteessa ratkaisu löytyä yhdessä ajattelemisesta? Kun haaste nimetään pelkästään tarpeellisen taidon treenaamiseksi, voi yhdessä ajattelun taidon harjoittelu alkaa tuntumaan helpommalta. Muutos aina haastaa eikä asiat muutu hetkessä.
On huomattu, ettei lastensuojelu ei selviä yksin. Minunkaan ei tarvitse. Tässä tilanteessa tarvitsen pysähtymistä, rakenteiden uudelleen miettimistä, suunnittelua ja työtapojen monipuolistamista. Muutos vaatii myös omaa osallistumista, toisen kuulemista, oman ajattelun läpinäkyvyyttä- ääneen puhumista olettamusten sijaan sekä valmiiden ratkaisujen hylkäämistä. Inspiraatiota ja innostusta. Eteenpäin pääseminen vaatii uusia rutiineja.
Dialogissa Kuunteleminen on kultaa
Dialogi on vanha idea, mutta dialogia käydään harvoin. Se on kuin paradoksi; tiedämme, miten sitä käydään, mutta tiedostamme, että siinä on vielä paljon opittavaa. Dialogi on kuitenkin viime kädessä tapa olla; se on suhtautumistapa ja keskustelun päämäärä, ei varsinainen menetelmä. Sen juuret ovat sosiaalisessa kontruktivismissa, joka toi sosiaalipsykologisen teoriapohjan vuorovaikutuksen kielellisen perusluonteen ymmärtämiseksi ja juurtui psykoterapeuttisen työn tieteelliseen ajatteluun 1990- luvulla. Perheterapiassa perhe alettiin nähdä yhteistyökumppanina eikä enää muuttamisen tai interventioiden kohteena. Verkoston jäsenet siirtyivät kaksipuoleisen peilin takaa samaan huoneeseen perheen ja terapeuttien kanssa yhteiseen vuoropuheluun. Terapeutin tehtävä muuttui tietäjästä ja ratkaisujen löytäjästä keskustelun synnyttäjäksi tai uusien kertomusten edistäjäksi.
Dialogisen teorian kehittelyyn löytyi apu Sokrateen ajatuksista samoin kuin venäläisen kielitieteilijä Mihail Bahtinin ajatuksista: tärkeintä on luoda turvallinen keskusteluilmapiiri ja synnyttää keskustelua, johon kaikki voivat osallistua omalla äänellään. Tavoitteena on, että jokaisen osallistujien kokemukset ja havainnot voivat tulla osaksi dialogista prosessia, yhteistä jakamista ja ymmärryksen etsintää. (Näin jälkeenpäin ajatellen; Olin onnekas, kun sain opiskella perheterapeutiksi dialogisuuden tienraivaajien Jaakko Seikkulan ja sitä perheterapian kentälle soveltavan Jukka Aaltosen johdolla 2006.)
Dialogisuuden lähtökohta on se, että ihminen on oman elämänsä asiantuntija. Ja auttajan ei tarvitse olla menetelmien ja osaamisen moniottelija. Nämä dialogisuuden perusajatukset ovat opettaneet minua vapautumaan asiantuntijan raskaasta viitasta perheterapeuttina ja työnohjaajana. Voin mennä asiakastilanteisiin vailla valmiita ratkaisuja ja ei- tietäjänä; lopputulosta en voi suunnitella, kaikki ei riipu minusta. Voin rohkeasti sanoa ääneen, jos en tiedä tai osaa, mutta lainata toivoa siitä, että otamme yhdessä selvää. Minun pitää olla herkkä ja empaattinen. Se on sitä, mihin mikään koulutus ei ole antanut valmiuksia. Tarvittaessa jämäkkä ja päämäärätietoinen. Se on sitä, mihin asiantuntijatyötä tekevä valmennetaan. Olen oppinut, että tärkeintä kuitenkin on olla avoin, kuunteleva, suora ja hengittää samaan tahtia asiakkaiden kanssa. Ja kyetä ajattelemaan yhdessä asiakkaiden ja muiden työkavereiden kanssa. Se, mitä ihmisten väliin rakentuu, riippuu lopulta vain ihmisten rohkeudesta ja halusta. Perheterapiassa moniäänisen suhteen rakentuminen sekä perheen että moniäänisen verkoston kanssa on onnistumisen kannalta olennaista.
